Urheilun poliittisesta historiasta

Urheilun, tuon Suomen kansan lempilapseksikin joskus kutsutun, vaiheet ovat merkittävä osa suomalaisen yhteiskunnan historiaa. Urheilu on matkansa varrella ollut monien aatteiden palveluksessa ja jopa puoluepolitiikka löytyy sen taipaleelta. Seuraava esitys perustuu Suomen Urheiluhistoriallisen Seuran Vuosikirjassa 1999 ilmestyneeseen katsaukseeni "Urheilun sata vuotta" sekä Opiskelijoiden Liikuntaliiton lehden Ollilaisen numerossa 8/1999 julkaistuun kirjoitukseeni "Kaksi kuilua eli ajatuksia urheilusta, historiasta ja urheiluhistoriasta sekä opiskelijoista niiden äärellä".

Suomalaisen urheiluliikkeen historia on ollut koko 1900-luvun poliittista ja yhteiskuntahistoriaa. Valtakunnallisten keskusjärjestöjen vaiheet ovat liittyneet milloin kielitaisteluun, milloin vuoden 1918 sisällissodan jälkimaininkeihin ja oikeiston ja vasemmiston, porvareiden ja työväenliikkeen kamppailuun, milloin työväenliikkeen sisäisiin kiistoihin. Urheilun historia on myös aatehistoriaa, se on nuorisokasvatuksen, nationalismin ja ryssävihan historiaa. Se on maanpuolustusajattelun historiaa. Se on myös henkilöhistoriaa, paikallishistoriaa, kulttuurihistoriaa… Ja kuitenkin, urheiluhistorian gradut ovat vain pieni, lähes murto-osa kaikista historian opinnäytteistä maamme yliopistoissa. Tähän asti valmistuneet urheiluhistorian väitöskirjat voi laskea tasan tarkkaan yhden käden sormin. Mistä on kysymys?

Totta on, että urheiluhistorialliset aiheet ovat hiljalleen lisäämässä suosiotaan opinnäytteissä. Myös Helsingin yliopiston yhteiskuntahistorian laitoksella on jo tehty graduja urheiluhistoriasta. Huomioiden kuitenkin maan kaikkien historian gradujen määrän ja niiden valtavan aihekirjon, ovat urheiluhistorialliset opinnäytteet kuitenkin edelleen rajusti aliedustettuina yliopistossa kuin yliopistossa. Miksi? Mikä aiheuttaa kuilun urheilun ja historiantutkimuksen ja toisaalta urheiluhistorian ja opiskelijoiden välillä? Ongelmat liittyvät eittämättä yhteen ja niillä on toki historiallinen taustansa painolastinaan.

Historiantutkimukselle Suomen kaltainen, pieni ja geopoliittisesti hankalaksi osoittautuneessa paikassa asustava kansakunta on tarjonnut tietenkin esimerkiksi 1900-luvulta paljon dramaattisempia ja kansalaisten syviä tuntoja koskettavia aiheita kuin urheilu, vaikka silläkin on jos millä ollut kunniapaikka suomalaisten sydämissä. Historia on ollut yhtä kuin sortokaudet, vapaustaistelu, kevät 1918, vuosien 1939 - 1945 sodat, vaaran vuodet ja Kekkosen aika. Niistä on ammentanut suuret kysymyksensä myös maan historiantutkimus. Lisäksi ovat rinnalla kulkeneet aate-, talous- ja sosiaalihistoria.

Tässä katsannossa ei urheilulla ole tietenkään ollut mitään sijaa. Urheilu on ollut kansallista sankarikertomusta Hannes Kolehmaisesta ja Paavo Nurmesta Eero Mäntyrannan ja Lasse Virénin kautta Teemu Selänteeseen ja Mika Häkkiseen tai sitten arjen tarinaa matti- ja maijameikäläisistä kolmikymmenluvun kyläkisoissa ja tämän päivän kuntoilijoina pururadoilla, uimahalleissa ja aerobicsaleilla. Mitä tekemistä kunnianarvoisilla historioitsijoilla on ollut näiden asioiden kanssa - hyvä tavaton, ei tietenkään mitään. Mutta - historiantutkijoilla on tainnutkin olla näköharha, sillä toki urheiluhistoriantutkimuksessa pitäisi olla kyse ensi sijassa jostakin aivan muusta.

Niinpä. Professori Heikki Ylikangas kiinnitti urheilun ja historiantutkimuksen väliseen kuiluun huomiota vuonna 1978 ja sanoi pitävänsä "yllättävänä ja hämmästyttävänä" sitä, "miten vähäisessä määrin urheilu ja liikunta ovat kiinnostaneet suomalaista historiantutkimusta". Ylikankaan mielestä urheilua ei vielä ollut "istutettu paikalleen lähimenneisyytemme kokonaiskuvaan".

Kimmo Rentola ihmetteli samaa asiaa vuonna 1983 ilmestyneessä arvostelussaan Seppo Hentilän TUL-historiatrilogian ensimmäisestä osasta. Miksi akateemiset historiantutkijat eivät juurikaan olleet ennen 1970-luvun loppua kiinnostuneita urheiluhistoriasta, hän kysyi ja etsi myös vastausta. "Ehkä aihe on ollut liian lähellä ja suuri, urheilutoimittajien rämettämä, ehkä sitä on pidetty ongelmattomana, perifeerisenä tai liian brutaalina ammattihistorioitsijoiden käsiin", Rentola aprikoi. Arvio pitänee edelleen paikkansa ainakin osassa historioitsijoitamme.

Liikuntatieteellisen Seuran vuosina 1977 - 1992 toiminut Suomen urheiluhistorian projekti, jonka ensimmäisenä vetäjänä oli professori Ylikangas, avasi kuitenkin uuden ladun urheilun ja historiantutkimuksen suhteisiin. Projektin myötä joukko yliopistokoulutettuja tutkijoita julkaisi teoksia, joissa urheilu ja yhteiskunta, urheilu ja politiikka sidottiin kiintoisasti yhteen historiantutkimuksen menetelmin. Projektin tuloksena ja kylkiäisinä oli merkittäviä yleisesityksiä sekä laji- ja järjestöhistorioita. Ylikankaan jälkeen projektia vetivät professorit Antero Heikkinen ja Seppo Hentilä. Mm. heidän myötävaikutuksellaan on vauhdittunut urheiluhistoriallisten gradujen laadinta. Projektin hengessä ovat valmistuneet myös alan muutamat väitöskirjat.

Mutta kuitenkin. Urheiluhistoria on edelleen mitä ilmeisimmin Kimmo Rentolan esiin nostamien tekijöiden vanki. Vain harvat tutkijat ovat siitä kiinnostuneita. Tällöin käy myös niin, että vain harvat historian opiskelijat tässä maassa saavat professoreiltaan ja muilta yliopisto-opettajiltaan virikkeitä urheiluhistorian äärelle. Historianopiskelijoille urheilu sisäistyy tällöin täysin triviaalina tutkimusaiheena, vaikka kävisikin oivallisesta harrastuksesta. Näin lienee asia maan suurimmankin yliopiston useimpien historianopiskelijoiden kohdalla.

Kun historiaan tutkimuskohteena lisäksi mielletään draaman ainekset, kansakunnan kohtalon kysymykset - näinhän me opimme ajattelemaan jo koulun historiantunnilla - saattaa opiskelijoille tuottaa vaikeuksia suuntautua gradun aiheen etsinnöissään "ongelmattoman" urheilun piiriin, kun samaan aikaan on tarjolla dramatiikkaa Suomen ja Neuvostoliiton suhteiden, Kekkosen ajan ja monien muiden niiden kaltaisten tutkimuskohteiden äärellä.

Ja kuitenkin. Äsken päättynyt 1900-luku liitti urheilun tiiviisti suomalaisen yhteiskunnan yleiseen kehitykseen niin hyvässä kuin pahassa ja tarjoaa mittavan aiheiston yhteiskuntahistorialliselle tutkimukselle. Tapahtuneen kehityksen myötä voi myös konsanaan kysyä professori Seppo Hentilän tavoin: Oliko urheilu 1900-luvun juttu? Mitä suomalaisille niin rakkaasta urheilusta on sadassa vuodessa tullut ja mihin se on menossa - vai onko sillä enää menemistä seuraavalle vuosisadalle. Sata vuotta sitten, jolloin nykyaikainen, kilpailuihin ja urheiluseuratyöhön pohjaava urheiluelämä oli taipaleensa alussa, sillä oli eittämättä edessään loistava tulevaisuus, mutta entä nyt, 2000-luvun alkumetreillä. Mikä on tilanne?

Viime vuosisadan alkaessa urheilulla oli armoitettu osa suomalaista kansalaisyhteiskuntaa muovanneiden kansanliikkeiden kuten nuorisoseura-, kansanvalistus-, raittius- ja vapaapalokuntaliikkeiden joukossa. Urheilusta tuli harrastus, joka kokosi nuorison tervehenkisen, reippaan yhdessäolon merkeissä. Lisäksi urheilu löysi nopeasti tiensä niiden mietteisiin, jotka kantoivat huolta kansalliseen armeijaamme kutsuttavien nuorten miesten asekunnosta. Ja edelleen, urheilusta tuli myös raittiusliikkeen liittolainen, jollaisena se pysyi pitkälle toisen maailmansodan jälkeisiin vuosikymmeniin.

Urheilu näytti alusta alkaen saavan itsensä ulkopuolisia yhteiskunnallisia tehtäviä. Tahti vain kiihtyi suomalaisten päästyä mukaan olympialiikkeeseen ja saavutettua Tukholmassa 1912 huomattavan menestyksen. Urheilu sai käydä työhön kansallisen itsetunnon kohottajana ja isänmaallisen hehkun lietsojana aikana, jolloin Suomen valtiollinen tulevaisuus vaikutti erittäin synkältä. Kun kevään 1918 taistelut osoittivat, että kyvykkäimmät sotilaat kummallakin puolella rintamaa olivat lähinnä urheilijoita, oli Ivar Wilskmanin ja Lauri Pihkalan jo 1900-luvun ensi vuosina peräänkuuluttama urheilun ja suomalaisen sankarikasvatuksen yhteys lopullisesti todistettu. Suojeluskuntien kautta urheilu kytkettiin itsenäisen Valkoisen Suomen ajatusmaastossa maanpuolustustyöhön. Suojeluskuntien poikatyöllä ja koulujen voimistelunopetuksella tähdättiin taasen fyysisesti voimakkaiden ja vahvahermoisten nuorten kasvattamiseen.

Kaikkea tätä ryydittivät suomalaisten alati jatkuneet menestykset olympialaisilla kilpakentillä. Vaikka Lauri Pihkala kritisoi toisenkin kerran suomalaisten olympiakuumetta, jonka huumassa varsinainen kansanliikunta jäi vähiin, olympiamenestyksillä oli kiistaton arvonsa monien nuorten urheilukipinän sytyttäjänä. Olympiaurheilulla ja muulla kansainvälisellä kilpailutoiminnalla oli yhteytensä myös suomalaisen urheiluelämän poliittiseen kahtiajakoon. Vuonna 1919 perustettu Työväen Urheiluliitto pysyi SVUL-johtoisen porvarillisen urheiluliikkeen hoitaman kilpailutoiminnan ulkopuolella ja siten myös syrjässä urheilun erilaisista maajoukkuetehtävistä olympiakisoja myöten. TUL ei voinut hyväksyä SVUL:n suojeluskuntayhteyksiä, eikä puolueettomana itseään pitänyt SVUL voinut hyväksyä TUL:n avointa poliittisuutta, sen osuutta työväenliikkeessä. Porvarienemmistöisessä maassa TUL sai kärsiä mm. valtionapunsa menettämisestä useammankin kerran. Siinä missä Suomi menestyi olympiakisoissa, TUL menestyi kuitenkin vähintäänkin yhtä hyvin kansainvälisen työläisurheiluliikkeen työläisolympialaisissa. Urheilun poliittisuudella oli kansainvälinen ilme, ja Suomi oli asetelmassa tiiviisti mukana.

Kun kilpaurheilu saavutti vähitellen johtavan aseman suomalaisessa liikuntaelämässä sanokaamme 1910-luvun taitteen tienoilla, puhe oli ennen muuta miehistä. Naisliikunnassa eli vielä vanha voimisteluperinne, jonka kannattajia naisten liikunta- ym. muista järjestöistä löytyi useita. Kilpaurheilu koettiin vieraaksi. Myös miesten johtamissa urheilujärjestöissä naisten kilpaurheilu nähtiin osittain täysin kielteisesti, mistä tunnetuin esimerkki oli Lauri Pihkalan ajattelu. Siinä missä miehet käyvät työssä kodin ulkopuolella ja vastaavat perheen elannosta, he myös huolehtivat kovasta kilpailusta urheilukentillä ja laduilla, samalla kun naiset hoivaavat lapsia ja hoitavat kodin, minkä ohella kenties käyvät kävelyretkillä tai hiihtämässä lasten kanssa, Pihkala katsoi. Niin tai näin, urheilulla oli oma kansallinen aatemaailmansa, joka kytkeytyi yhteiskunnan yleiseen arvomaailmaan ennen toista maailmansotaa.

Samaan aikaan itse urheilu oli jo jakautumassa ainakin kahdella tapaa. Nuoriso ja maakunnan miehet, nuo isänmaalliset maanviljelijöiden pojat kyläkentillä kautta maan ja palavasieluiset työläisurheilijat omilla radoillaan, urheilivat raittiuden voimasta ja oman aatteensa innoittamina - ainoana tavoitteenaan voittamisen riemu ja siinä ohessa jokin mitalintapainen tai lusikka. Toisaalla olivat ne, jotka tähtäsivät huipulle ja pääsivätkin sinne, ja jotka eivät lähteneet liikkeelle pelkän lusikan perässä, vaan tavoittelivat myös palkkaa työstään urheilusankareina. Ammattilaisurheilulla oli sijansa jo pitkästi ennen viime sotia. Ja kaiken päälle - osa urheilijoista otti viinaa. Raittius oli monen urheilusankarin elämästä yhtä kaukana kuin itä lännestä. Se tiedettiin jo silloin kun urheilu- ja raittiusliikkeet kosiskelivat toisiaan 1900-luvun alussa. Kaikki ei siis näyttänytkään menevän niin kuin oli "suunniteltu".

Entäpä kehitys 1900-luvun jälkipuoliskolla? Vauhti on ollut huimaa niin laduilla ja radoilla kuin niiden ulkopuolellakin. Kaksi- ja kolmikymmenlukujen isänmaallis-sotilaallinen paatos joutui jatkosodan lopputuloksen myötä väistymään nopeasti myös urheilun ympäriltä, ja pian koittivat uudelleenarvioinnin vuodet myös raittiusaatteelle liikuntakulttuurin osana. Kuusikymmenluvulta alkanut yhteiskunnallinen ja aatteellinen murros merkitsivät väestöryntäystä etelän asutuskeskuksiin mutta myös monien vanhojen arvostusten kaatumista. Uusi hyväksyvä suhtautuminen alkoholiin valtasi alaa eikä urheiluliikekään jäänyt entisten aatostensa vangiksi. Katseet kääntyivät kohtuukäyttöön, minkä raittiusliikekin joutui lopulta ottamaan linjakseen. Samaan aikaan lisääntyneet kansainväliset yhteydet toivat Suomeen myös uusia ja jälleen uusia urheilumuotoja, joiden maihinnousu on jatkunut siitä lähtien. Myös tavallinen kansa innostui hyvän terveyden nimissä liikunnasta, jonka harrastus ohi urheiluseurojen on siitä lähtien lisääntynyt huimasti. Kunnat auttoivat asiassa mm. rakentamalla suuren yleisön liikuntatiloja.

Siellä, missä ihmiset toimivat aktiivisesti, liikkuvat myös rahamiehet ja muut kaupantekijät. Liike-elämä innostui urheilun tukemisesta niin sponsorina kuin välineiden valmistajana. Välineurheilu lähti suuren nousunsa tielle. Urheilu alkoi eri tavoin kaupallistua olipa sitten kyse urheilukilpailujen mainossopimuksista tai aloittelijasta ostamassa kalliita lasketteluvälineitä. Markkinameininki on vallannut urheilukulttuurin, josta on lähes kauttaaltaan tullut suurta liiketoimintaa.

Rahasta puhuttaessa juuri huippu-urheilu on avainasemassa niin Suomessa kuin maailmalla. Se on tänään suuren luokan bisnestä, jossa urheilija on pelkkä pelinappula, vaikka hänen suorituksensa ympärille kaikki sittenkin yhä edelleen rakentuu. Raha ja menestys ovat tekijöitä, joiden alttarilla dopingkin on vain yksi salaa hyväksytty riitti, tapa, jolla taataan menestystä lisärahan saavuttamiseksi. Huippu-urheilusta, sen hektisestä, samppanjalle, savukkeille ja piristeille maistuvasta ilmapiiristä ovat itse asiassa löydettävissä monet niistä rappion piirteistä, joita vastaan Ivar Wilskman ja Lauri Pihkala kävivät 1900-luvun alussa. Heidän lääkkeensä oli urheilu. Entäpä mikä sopisi lääkkeeksi niitä arvoja vastaan, joita huippu-urheilu tänään edustaa.

Sata vuotta sitten urheilu oli yhtenäinen uusi kansanliike, jolla oli paljon annettavaa 1900-luvun kansakunnalle. Ja paljon se antoikin, kansallistuntoa, mainetta ja tuhansille harrastajilleen riemua, kuntoa ja terveyttä. Matkan varrella se on ollut myös lukuisien poliittisten intohimojen temmellyskenttänä. Tänään liikuntakulttuuri on sirpaloitunut moneen osaan. Terveimmillään se näyttäytyy tavallisten ihmisten kuntoliikunnassa ja sairaimmillaan suljetuissa huoneissa, joissa steroidit ja muut myrkyt siirtyvät sankariurheilijan elimistöön hänen maailmanmestaruutensa tai muun huippusijoituksensa varmistamiseksi.

Edelleenkin urheilu ja liikunta ovat monille mieluisa harrastus ja monet ovat myös armottoman kovia penkkiurheilijoita. Heissä kaikissa samoin kuin niissä, jotka eivät urheilusta omakohtaisesti perusta, on niitä, jotka näkevät urheilun kiintoisana yhteiskunnallisena ilmiönä. Varmasti on myös suuri joukko opiskelijoita, joille ei riitä tai joita ei kiinnosta urheilu- ja tulosruutujen ja maanantaihesarien mässäily viikonlopun sankaritöillä kaukaloissa, radoilla tai saleilla, vaan jotka miettivät asioita, ongelmia ja median vastaamattomiksi jättämiä kysymyksiä kansallisten ja kansainvälisten sankaritarinoiden taustalla. He ovat niitä, jotka kysyvät ja kyseenalaistavat. Heille myös urheiluliikkeen monivaiheinen historia antaa eväitä hahmottaa tämän päivän ilmiöitä.

Näillä puheilla en suinkaan yritä väheksyä perinteisten poliittisen historian aiheiden tutkimista, en millään muotoa. Päinvastoin, toivoisin, että historianopiskelijat oivaltaisivat urheiluhistorian mahdollisuudet perinteisenkin historian, mm. poliittisen historian tutkimuskohteena, perinteisten aihepiirien "sisällä". Urheiluhistorian ja poliittisen historian välillähän ei ole mitään ristiriitaa. Esimerkiksi tutkimukset työläisurheiluliikkeen ja suojeluskuntajärjestön urheilutoiminnan vaiheista ovat kiistatta urheiluhistoriaa, mutta myös mitä suurimmassa määrin poliittista historiaa, jossa tarkasteltavana ovat suomalainen työväenliike ja suojeluskuntajärjestö. Urheilulla oli oma sijansa myös Suomen ja Neuvostoliiton suhteissa, sen järjestökenttä koki kaikenmoista Kekkosen presidenttikaudella jne. - esimerkkejä löytyy. Yhteiskuntahistoriallisesti kiintoisaa on tutkia vaikkapa urheilua osana maaseudun paikallisesta järjestökulttuurista olipa sitten kyse työväenyhdistyksestä, nuorisoseurasta tai suojeluskunnasta. Mahdollisuuksia yhteiskunnan ja politiikan tutkimiseen urheilun kautta on runsaasti.