Tiedeyhteisö on havahtumassa ajatukseen, että tieteestä tiedottamisella on PR-arvoa. Uusi muotisana on "outreach". Euroopassa tietä näyttävät erityisesti huippukalliit tutkimusalat, joita edustavat Euroopan avaruusjärjestö ESA sekä Euroopan hiukkasfysiikan tutkimuskeskus CERN. Molemmat panostavat merkittävästi tiedepopularisointiin. Tälläkin viikolla CERNissä ovat meneillään suuret ESAn ja CERNin ``Physics on Stage''-opetusfestivaalit.
Ajan merkit ovat ilmassa myös Suomessa: Suomen Akatemian ja TEKESin syyskuisessa yhteisessä Antares-avaruustutkimusohjelma-haussa vaadittiin poikkeuksellisesti erillinen tiedotussuunnitelma.
Tässä yhteydessä sopii pohtia, mitä tieteestä tiedottamisella pyritään saavuttamaan. Helsingin yliopisto on traditionaalisesti panostanut toisaalta yleisöluentosarjoihin, toisaalta uusien väitöskirjojen lehdistötiedotteisiin. Paljon on keskusteltu siitä, miten juuri väitöskirjojen näkyvyyttä lehdistössä voisi parantaa.
Ongelmana on tietysti se, että väitöskirjat harvoin edustavat alansa huipputiedettä, ja että sanomalehtien pikku-uutiset ovat erityisen huono foorumi silloin kun pitäisi selvitellä tieteen kompleksisia sisältökysymyksiä. Tarkoituksena lieneekin pikemmin mainostaminen kuin todellinen tiedotus.
Tiedettä sopii toki mainostaa, mutta tarve kertoo siitä, että tutkitun tiedon lisäksi tieteeltä odotetaan nykyään myös elämyksiä. Tiedon viihteellinen aspekti tuntuu koko ajan korostuvan. Ääriesimerkki on NASA-vetoinen kansainvälinen avaruusasema, jota parhaillaan kootaan Maan kiertoradalla. Vaikka aseman tieteellistä potentiaalia monet pitävät vähäisenä, sen teknoromantiikka vetoa sisäiseen Buck Rogersiimme. Aseman hinnalla palkkaisi vuodeksi miljoona suomensukuisten kielten professoria, mutta niin kiehtova kuin ugrien maailma onkin, huimatkaan loikat adessiivistä ablatiiviin eivät elämyskilpailussa pärjää avaruuskävelylle.
Vaikka maailman markkinatiellä ei koskaan kuljettaisi niin pitkälle, että tanssiva karhu ja olutteltat ryydittävät studia generalia -tilaisuuksia Porthanian edessä, puristi luonnollisesti huolestuu nykymenosta. Pitäisikö tieteentekijän unohtaa puhtaan tieteen pyhä ideaali? Moraalioptimisti uskoo, että kun tieteestä tiedotetaan riittävästi - kun väitöskirjatiedote "pääsee läpi" lehdistössä - veronmaksajaa ei enää tarvitse erikseen kumartaa. Eräänlaisen eksistentialistisen huimauksen lyömänä tämä oivaltaa tieteen tarpeellisuuden ja sen rahoituksen tärkeyden: oikea tieto johtaa veronmaksajan oikeisiin arvovalintoihin.
Mutta jos tutkijat tutkivat siksi, että se on heistä hauskaa, miksei veronmaksaja saisi odottaa tieteeltä samaa? Toisin sanoen, elämyksiä?
Mitä enemmän tiede kietoutuu yhteiskunnan arkipäivään, sitä enemmän se tulee menettämään ominaislaatuaan, ja sitä enemmän siihen kohdistetaan samoja odotuksia kuin muihinkin informaatiokulttuurin osioihin. Me vanhenevat, kuivakat miehet voimme voimattomina protestoida tätä trendiä vastaan samalla kun narisemme nuorison ja tapain yleisestä turmeluksesta, mutta ennemmin tai myöhemmin uuden aikakauden vuoksi hukuttaa meidät kaikki.
Sitä odotellessa yliopistojen tulisi tarkkaan miettiä, millaisen brandin ne tahtovat ja mitä ne täsmällisesti ottaen haluavat tiedotuksella saavuttaa.