Derridan ansiosta voimme kenties ymmärtää, miksi kaikissa yhteiskunnissa on aina köyhiä ja rikkaita ihmisiä. En tietenkään tarkoita filosofi-Jacquesia vaan Bernard Derridaa, joka vuonna 1988 ratkaisi kollegansa kanssa tilastollisen fysiikan menetelmin muodon, johon tietty polymeeri-molekyyli asettuu.
Polymeerit eivät ole mediaseksikkäitä. Mikroskooppisen pienen asiaan vihkiytyneiden piirin ulkopuolella niihin ei liity intohimoja. Mutta silti haluan mainita polymeerit, sillä ne muistuttavat meitä laaja-alaisuuden ja ennakkoluulottomuuden tarpeesta. Meidän kaikkien olisi hyvä pitää mielessä, että silloin tällöin arvokkaita tieteellisiä oivalluksia sikiää vakiintuneiden tieteenalojen kartoittamattomassa välimaastossa. Ulkopuolinen, fakkiutumaton näkökulma voi äkkiä valaista jotakin ongelmaa aivan uudella tavalla. Myös polymeerien näkökulma.
Oman tiedeyhteisön ulkopuolisiin ideoihin on aina suhtauduttu torjuvasti. Näin tapahtui 1950-luvulla, kun tähtitieteilijät huitaisivat ydinfyysikoiden ajatuksen kuumasta alkuräjähdyksestä syrjään katteettomana filosofointina. 1980-luvulla paleontologien ja geologien suunnaton vastustus liitukauden lopun asteroidi-impaktia kohtaan perustui osin siihen, että hypoteesin esittäjä, Luis W. Alvarez, oli fyysikko ja siksi verrattavissa inkarnoituneeseen paholaiseen. Mutta Chicxulubin kraatteri osoitti hänen olleen oikeassa.
Alvarezin ansiosta elämää uhkaavia taivaallisia törmäyksiä pohditaan nyt niin vakavasti, että Hollywoodissa aiheesta on tehtailtu katastrofielokuvia. Olisi snobismia halveksia tätä suuren rahan ja massatuotannon kumarrusta. Sitä paitsi, ylvästelevämmehän me "Sinuhe Egyptiläisen" hollywoodisaatiollakin.
Laitosrajoja ylittäviä yhteisprofessuureja on Helsingin yliopistossa toki jo perustettu. Tieteiden välimaastoa ei siis ole unohdettu, vaikka maksajia usein onkin vaikea löytää.
Entä rikkaat, köyhät ja polymeerit? Eräät ranskalaiset ekonofyysikot (kts. esim. www.unifr.ch/econophysics) ovat hiljattain käyttäneet polymeerejä kuvaavia, takaisinkytkennän sisältäviä yhtälöitä analogiana rahan ja vaurauden liikkeelle yhteiskunnassa. Jatkuvaa keskinäistä kauppaa käyvät ihmiset ovat kuin koordinaatteja pitkällä, lankamaisella polymeerilla, joka kuvaa polkua, jota raha yhteiskunnassa taivaltaa. Polymeerifysiikan tuloksista voidaan tällöin johtaa taloustieteen vanha ns. Pareton laki, jonka mukaan vaurauden jakauma yhteiskunnassa on aina sama. Pieni rikkaiden joukko omistaa aina suurimman osan kokonaisvarallisuudesta (poikkeuksiakin toki on).
Tilastollisen fysiikan mukaan tämä seuraa jo pelkästään kumuloituvista satunnaisvaihteluista eikä ilmennä rikkaiden erityistä taloudellista nokkeluutta. Reaalimaailman esimerkki voisi olla vaikkapa presidentti Ahtisaaren lunastamat optiot.
Mutta tilastollinen fysiikka kertoo myös, että mitä kiihkeämpänä kauppa käy - mitä korkeampi on "lämpötila" - sitä tasaisemmin rikkaudet näyttäisivät jakautuvan. Tasa-arvon kannattajien tulisi siis olla innokkaita internet-kaupankäynnin puolustajia.
On ehkä epäoleellista, miten hyvin polymeerimalli loppujen lopuksi kuvaa vaurauden kasautumista. Tärkeintä on oivallus, että näinkin asioita voi tarkastella. Oman tieteenalan tapahtumahorisontissa väikkyvien ideanpoikasten kasvumahdollisuuksia arvioitaessa on hyvä kuitenkin muistaa, että tunnetusti uudet, ulkopuoliset ideat tunkeutuvat "normaalitieteeseen" kolmessa vaiheessa (ja jos Thomas Kuhn ei tätä sanonut niin sanonpa sen nyt itse): "Ajatus on järjetön ja mieltä vailla" - "Ajatus on teknisesti täysin väärä" - "Me olemme tienneet tämän jo kauan".