Luonnontieteiden, ja erityisesti fysiikan, arvostuksen kaari saavutti zeniittinsä tämän vuosisadan puolivälissä. Sen jälkeen eksakti luonnontiede on yhä kerkeämmin asetettu synonyymiksi niin luonnon kuin ihmisenkin tuhoamiselle. Tshernobyl on sana jossa ikäänkuin kiteytyy tämä katsanto. Tätä taustaa vastaan ei ole yllättävää, että humanistien asenne luonnontieteisiin, joka jo C.P. Snow:n aikana vaihteli parhaimmillaankin vihamielisestä välinpitämättömään, ei ole tämän päivän Suomessa sen kummoisempi.
Päinvastoin, tuntuu siltä että vihamielisyys on lisääntymässä, ei ainoastaan Suomessa vaan muuallakin. Näin ainakin vakuuttelevat ulkomaiset kolleegani. Saamme lukea, miten Vaclav Havel, "humanismin" ikoni jos kuka, kirjoittaa käsittämättömällä logiikalla: "Kommunismin tuhoa voidaan pitää merkkinä että moderni ajattelu - joka perustuu premissille että maailma on objektiivisesti tunnettavissa, ja että näin saatu tieto voidaan absoluuttisesti yleistää - on tullut lopulliseen kriisiin".
Kun usko siihen, että maailma on objektiivisesti tunnettavissa on luonnontieteellisen maailmankäsityksen peruslähtökohta, johtopäätös siis on, että on olemassa muitakin ja kenties parempia tapoja tietää.
Tällainen vähättelevä suhtautuminen ilmenee kulttuurikeskustelussa monella tavoin, erityisesti sen aiheiden valinnassa. Luonnontieteiden aatteelisesta vaikutuksesta ei juuri puhuta. Toki jo traditionaalisesti humanistit ovat tämän keskustelun sisällön määrittäjiä; traditionaalisesti siksi, että luonnontieteiden vaikutus kulttuuriin on vasta verraten nuorta perua, karkeasti ottaen teollisen vallankumouksen lapsi. Siten humanisteilla on jo pitkään ollut oma informaalinen verkkonsa, samaan tapaan kuin poliittisen puolueen sisällä on oma aatteellinen ja henkilöverkko, jonka puitteisiin keskustelu vieläkin pyritään kanavoimaan. On luonnollista, että tähän verkkoon luonnontieteilijän on hyvin vaikeaa murtautua. Analogia naisten asemaan tiedeyhteisössä tulee helposti mieleen, jos "tiedemaailman miesvaltaisuus" korvataan sanoilla "kulttuurikeskustelun humanistivaltaisuus". Tässä mielessä luonnontieteilijä on kulttuurin nainen.
Analogia kantaa pidemmällekin. Voimme näet ajatella, kuten ilmeisesti usein ajatellaan, että luonnontieteilijöiden näkymättömyys ei ole vaarallista jos heillä ei ole keskusteluun mitään annettavaa. Vaikka kiinnostus esimerkiksi filosofiaan on suurta, vastauksia aikamme ongelmiin ei haluta etsiä luonnontieteellisestä maailmankuvasta. Usein ollaan toki valmiita myöntämään luonnontieteiden välineellinen arvo, mutta samalla ajatellaan, että kulttuurin kannalta ne kalpenevat klassisen sivistyksen, keskiajan historian tai vaikkapa estetiikan rinnalla.
Seinästä tuleva sähkö sen paremmin kuin CERNissä tehtävä perustutkimus ovat vain ikävän insinööritieteen eri aspekteja, sen eri sovellusasteessa olevia välineitä. Villa Lantesta kirjoittaessaan humanisti haltioituu; CERN on hänelle vain rumasti rakennettu teollinen hökkelikylä jossa ajatuksen himmeä insinöörivalo ei mitenkään riitä valaisemaan ihmisen ylevimpiä pyrkimyksiä. Luonnontieteellisellä näkökulmalla ei siis myönnetä olevan kuin korkeintaan hyvin pieni kulttuurimerkitys.
Italialainen kirjailija Enzo Bettiza kirjoittaa romaanissaan Trieste 1913: "... Tiede ei ole ikinä hyödyttänyt ihmiskunnan henkistä aluetta. Tieteen alue on kylmän, optimistisen, luetteloivan älyn aluetta, se luottaa ja uskoo ihmiskunnan ehdottomaan, suoraviivaiseen edistykseen ... eikä moisella ole mitään yhteistä taiteen kanssa." Tämä lienee hyvä yhteenveto monien käsityksistä. Luonnontiede on väline, väkivahva mutta hengetön. Niinkuin mainiosti on kiteytetty, se on kuin talmudinen golem, palvelijaksi synnytetty keinoihminen johon ba'al shem ("Nimen Herra") puhaltaa elämän Jumalan salatun nimen avulla, mutta joka helposti ryntää omille teilleen suurta tuhoa kylväen. Ja epäilemättä näin on käynytkin, mutta syypää ei ole tiede vaan sen soveltaja. Kenties jonkinlainen allegoria voidaan nähdä siinä, miten Tshekin presidentin hiljattainen piittaamaton tupankanpoltto aiheutti palohälytyksen ydinvoimalassa.
Luonnontieteiden vaikutus kulttuuriin on kasvanut koko tämän vuosisadan, ja kasvu jatkuu, Tshernobylistä huolimatta, edelleen voimakkaana. Elämme keskellä ihmiskunnan suurinta vallankumousta, aikaa jolloin ihmisiän sisään mahtuu ei vain yksi vaan useita suuria teknisiä ja käsitteellisiä mullistuksia. Ne tarjoavat meille paitsi välineitä myös uuden näkökulman arvoihin ja arvostuksiin. Banaali esimerkki on auto, vain hieman yli sata vuotta vanha keksintö. Miten se onkaan mahtanut vaikuttaa käsitykseemme yksilön vapaudesta, tai tarkemmin, matkustamisen vapaudesta? Tämähän oli yksi kylmän sodan keskeisiä ideologisia vedenjakajia. Tekniikan vaikutusta arvomuokkaajana on painottanut myös Ilkka Niiniluoto.
Atomipommin olemassaolo on kenties lisännyt ylikansallista yhteenkuuluvuutta enemmän kuin mikään varsinainen ideologia. On myös selvää, että kehittynyt tiedonvälitys ja teollinen automatisaatio - eli mikroprosessori - näyttelivät keskeistä osaa neuvostojärjestelmän romahtamisessa. Pikemmin kuin merkkejä modernin ajattelun kriisistä siinä voikin nähdä modernin ajattelun voiton ahtaasta, irrationaalisesta ja tyrannimaisesta ideologiasta.
Moderni fysiikka sai metodisessa mielessä alkunsa Tyko Brahesta, Johannes Kepleristä ja Galileo Galileista neljäsataa vuotta sitten. Siitä lähtien se on vaikuttanut arvomaailmamme suorasti ja epäsuorasti. Yhdessä sitä nuorempien geologian ja perinnöllisyysopin kanssa se on syvästi muuttanut jumalakäsitystämme - nostaakseni esiin järeän sarjan kysymyksen. Kukaan tuskin voi kiistää, etteivätkö käsityksemme Jumalan luonteesta ja kyvyistä olisi värittäneet koko kristillisen Euroopan historiaa.
Ei liene sattumaa, että esimerkiksi luonnontieteen ripeä kehitys 1600- luvulla ja protestanttisuuden leviäminen olivat samanaikaisia. Sitä mukaa kun tiede on selittänyt ennen ylimaailmallisilta näyttäneitä ilmiöitä, aktiivinen Jumala on kutistunut alkuräjähdyksen takaiseksi deistiseksi alullepanijaksi. On harhaa kuvitella, että tämä aatelinkki olisi katkennut. Nyt fyysikot, mm. kaikkien tuntema Stephen Hawking, pyrkivät jo tarkastelemaan itse luomistakin (tai sen puutetta). Vaikka on selvää, ettei fysiikka pyri osoittamaan Jumalan olemassaolosta mitään, tutkimuksella on silti sosiologinen merkityksensä, logiikkansa joka vääjäämättä vaikuttaa ihmisten uskonnollisiin arvostuksiin. Samalla tavoinhan geenitutkimus muokkaa käsityksiämme elämästä.
Luonnontieteiden vaikutusta yhteiskuntaan ja sen arvomaailmaan ei kuitenkaan voi ymmärtää ymmärtämättä luonnontieteitä itseään. Tähän humanistinen kulttuurikeskustelu on, määritelmänsä mukaan, kykenemätön ja haluton. Kiihtyvän teknistieteellisen kehityksen pyörteessä maailma näyttäytyy sille yhä maagisempana. Uudet keksinnöt annetaan ikäänkuin ylhäältä, ja ne tuntuvat yhä fantastisimmilta. Yksinkertainen taskulaskin poikii kuin hetkessä tiedon valtatien. Avaruuden syövereissä odottavat mustat aukot.
Tällaisessa maailmassa mikä tahansa tuntuu olevan mahdollista. Niinpä ei ole ihme, että uskomukset erilaisiin rajatieteisiin eivät ole opiskelijoidenkaan keskuudessa mitenkään vähentyneet vaan päinvastoin. Jos World Wide Web (joka sivumennen on hiukkasfysiikan synnyttämä spin-off) on todellisuutta, miksei sitten New Agekin? Ja jos kaikki on mahdollista, miksei sitten tietämättömyyttä voisi korottaa hyveiden joukkoon?
Erityisellä riemulla on vastaanotettu iskusana "kaaos". Seuraahan siitä, niinkuin vahingoniloisesti uskotaan, että sattuma määrää kaikkea; että mitään ei voi ennustaa, ja että siksi fysiikka, luonnontieteistä eksaktein, menettää sen vähäisenkin luotettavuuden joka sillä vielä on ollut. Tämä käsitys on kuitenkin täysin väärä.
Mutta tosiasia sen sijaan on, että luonnontieteet syrjäyttävä keskustelu käy yhä irrelevantimmaksi. Siitä tulee oman aikamme skolastiikkaa. Sen yhteys ympäröivään yhteiskuntaan käy yhä ohuemmaksi. Siitä muodostuu passiivinen sivustakatsoja.
Yhteiskunta, joka ei kykene ymmärtämään ja oikein arvioimaan luonnontieteellisen tiedon statusta, on teknologisen imperatiivin orja. Paratiisillisessä tilassaan, ilman tietoa hyvästä ja pahasta, se on tuomittu ottamaan vastaan kaiken mitä sille markkinoidaan. Tämä on todellinen vaara. Siksi on välttämätöntä ei ainoastaan luonnontieteen äänen kuuluminen kulttuurikeskustelussa, vaan humanistien tulisi myös opiskella luonnontieteitä sen omalla kielellä.
G.H. von Wright on määritellyt humanismin asenteeksi jonka mukaan sivistys on jakamaton kokonaisuus. Näyttää siltä, että tästä kokonaisuudesta luonnontiede ja sen kieli on useinmiten lohkottu erilleen. Tämä on valitettavaa, sillä matemaattisella tyhmyydellä ylvästelyn sijasta todellinen humanisti tutkii ja pyrkii ymmärtämään sitä maailmaa ja sen arvostuksia, jonka luonnontieteet meille ovat rakentaneet.
Luonnontieteiden väheksyntä ei ole mikään uusi ilmiö. Jo fransiskaanimunkki Roger Bacon valitti 700 vuotta sitten "latinalaisessa kristikunnassa ilmenevää matematiikan ja empirian laiminlyöntiä". Ainoa, joka Baconin mukaan osasi tehdä minkäänlaisia tieteellisiä kokeita oli muuan Petrus de Maharncuria. Tuolta ajalta annaaleihin on jäänyt pitkiä merkintöjä ajattelijoista Albertus Magnuksesta Tuomas Akvinolaiseen, mutta Master Peteristä emme tiedä muuta kuin että hän kirjoitti teoksen magnetismista.
Tuo unohdettu teos oli kuitenkin eräs merkki siitä, että uusi aika, uusi paradigma, jos niin halutaan sanoa, oli heräämässä. Keskiajan platonisessa usvassa elivät jo sen tradition siemenet, joka nyt on vyörymässä ylitsemme. Historia on kuitenkin nähnyt vasta yhden tai kaksi noista hyökyaalloista. Lisää on tulossa, halusimme sitä tai emme. Kuin myrskyn alla jokaisen - humanistinkin - olisi syytä nyt haistella tuulta ja opetella lukemaan ilmapuntaria.
Kari Enqvist