Tutkijaa ei voi korvata tieteessä
Organisaatiot eivät tee tiedettä. Sitä tekevät ihmiset. Tieteeksi
kutsutun tuotantolaitoksen lattiatasolla, sen tehdashalleissa ja
liukuhihnoilla, ahertaa tieteen ainoa todellinen resurssi, yksittäinen
tutkija. Ilman häntä strateginen suunnittelu on kaksi onttouttaan
kumisevaa sanaa. Ilman häntä pönöttävä innovaatiopuhe on tuuleen
huutamista.
Päinvastoin kuin joskus kuvitellaan, nämä tutkijat eivät ole
kasvottomia tai helposti vaihdettavissa kuin lämpötasapainossa olevat
kaasuhiukkaset, joista jokainen voi korvata toisensa ja joiden ainoa
identiteetti on kuuluminen samanlajisten joukkoon.
Tällä hetkellä Euroopan avaruusjärjestön Planck-satelliitti kiertää
maapallosta miljoonan kilometrin päässä sijaitsevaa avaruuden pistettä
nimeltä Lagrange 2. Satelliitti lähetettiin sinne kuluvan vuoden
toukokuussa mittaamaan viestiä alkuräjähdyksestä, kosmista
mikroaaltosäteilyä. Ensimmäiset osatulokset – ”ensimmäinen valo”, kuten
avaruusspeakissa sitä nimitetään – julkaistiin syyskuussa: kapea,
taivaanpallon ympäri kiertyvä nauhamainen lämpötilakartta 380 000
vuoden ikäisestä maailmankaikkeudesta.
Planck-projekti on tähtitieteellisen kallis. Siihen on osallistunut
satamäärin ihmisiä ja erilaisia instituutteja ja organisaatioita
Euroopasta ja Yhdysvalloista. Satelliitissa on yhdeksän erilaista
mikroaaltovastaanotinta, joista yksi on valmistettu Suomessa.
Ensimmäinen valo oli sen sieppaama signaali.
Olen puhunut suomalaisinsinöörien kanssa, jotka vuosien
ahkeroinnilla sorvasivat vastaanottimen riittävän herkäksi. Minä tunnen
heidät. Tunnen myös henkilön, joka Helsingin yliopistossa kehitti
tietokoneohjelman, joka kosmisen raakasignaalin hälystä kaivaa esiin
alkuräjähdyksen kaiun. Ja kysyn: kuka heidät olisi voinut korvata? Kuka
olisi voinut ottaa heidän paikkansa?
Enkä osaa vastata. Tutkija ei ole loputon luonnonvara, kuin
Mordorista marssiva örkkiarmeija, jossa yhden kaaduttua toinen
välittömästi ottaa tämän paikan sotarintamasssa. Pikemmin tutkija on
kuin harvinainen kasvi, joka pitää löytää ja jota pitää lannoittaa ja
hoivata. Tämä helposti unohtuu niiltä päättäjiltä, joilla ei itsellään
ole koskaan ollut elävää kosketusta oikeaan tutkimukseen. Ihmisten
sijasta he näkevät numeroita. Elävän vuorovaikutuksen korvaa
järjestelmäkaavio. Tausta-ajattelu on, että jostakin löytyy
tutkijareservi, josta viikossa voidaan komentaa liikekannalle osaava,
terävä ja motivoitunut iskutyöläinen.
Tämä kuva on valitettavan väärä.
Kari Enqvist
Teoreettinen fysiikka
Helsingin yliopisto
Akatemiaprofessori 1.1.2010 lähtien
Aiemmin ilmestyneitä blogeja