Tieteen imago karnevalisoituu koko ajan. Mitä vaikeampia varsinaiset tulokset, sitä hanakammin suuri yleisö vaatii mielikuvia tosiasioiden sijaan. Ei ole yllättävää, että tämä näkyy erityisesti fysiikassa. Suhteellisuusteoria oli jo syntyessään legendaarinen oletetun monimutkaisuutensa vuoksi, eikä se aluksi avautunut kuin kouralliselle spesialisteja. Tämä ei estänyt lehdistöä nostamasta Einsteinia uuden fysiikan ikoniksi, jonka julkinen minä heijasteli suhteellisuusteorian käsittämättömyyttä olemalla itsekin toisenlainen kuin normaali-ihmisten. Vuonna 1919, Eddingtonin kiirehdittyä kyseenalaisen havaintoaineistonsa turvin julistamaan yleisen suhteellisuusteorian syrjäyttäneen Newtonin, Einsteinista tuli miltei yhdessä yössä ensimmäinen tiedejulkkis sitten Charles Darwinin. Ihmiset tunnistavat edelleenkin Princetonin ajan Einsteinin ja hänen suuren hiuspehkonsa, joka varmaan aikanaan, ennen hippie-liikettä, näytti paljon merkillisemmältä kuin nykykatsojasta. Einsteinin tiedettiin unohtelevan missä hän asuu. Tiedettiin, että hän kulkee ilman sukkia, ja tämäkin oli kauan ennen kuin Don Johnson teki siitä muodin Miami Vicessa. Jopa Einsteinin nimestä on tullut substantiivi, kun ihmiset toteavat toisesta, ettei hän ole mikään einstein.
Ei varmaan ole mahdollista kuvitella taloustieteilijää, joka kulkisi ilman sukkia ja joka silti otettaisiin vakavasti. Kenties tämä johtuu siitä, että kaikki kuvittelevat tietävänsä, miten valtiontaloutta pitäisi hoitaa. Sen sijaan fysiikan suhteen ihmiset ovat auliisti valmiita myöntämään tietämättömyytensä. Tämän vuoksi fyysikko, joka näyttäisi kuuluvan kuin eri ihmisrotuun, on uskottavampi kuin kirjanpitäjän habituksen omaava kollegansa. Pelkkä sukattomuus ei enää kuitenkaan riitä, vaan yleisö vaatii lisää. Se odottaa rajumpia otteita ja parempia karnevaaleja. Eikä sen odotuksia ole petetty.
Nykyisen fysiikan imago henkilöityy Stephen Hawkingissa. Rullatuoliin käpertynyt, puhumaan kykenemätön nero on niin poikkeuksellinen, että tuntuu kuin hän olisi saapunut vain turistimatkalle Maahan mustien aukkojen ja kvanttifysiikan käsittämättömästä maailmasta, jonne hän todellisuudessa kuuluu. Hänet on helppo tunnistaa profeetaksi. Ajan lyhyt historia on myynyt ällistyttäviä määriä, tietämäni mukaan yli 25 miljoonaa kappaletta, ja siitä on otettu niin elokuvapainoksia kuin erikoiskuvitettuja selailupainoksiakin.
Osallistuin hiljattain samaan pieneen kosmologia-konferenssiin Englannin Lake Districtillä kuin Hawkingkin. Hänen kuntonsa vaikutti samanlaiselta kuin vuosia sitten kun näin hänet viimeksi, ja on uskomatonta ajatella, että itse asiassa hän on hyvää vauhtia kulkemassa kohti eläkeikää: hän on nyt 55-vuotias. Hän kykenee edelleen ohjaamaan itse rullatuoliaan ja liikuttamaan hiirtä sylissään niin, että voi sen avulla edessään olevasta tietokonenäytöstä poimia puhesyntetisaattoriin sanoja ja lauseita. Hän osallistui jopa ruokailuihin muiden mukana, joskin hoitajan häntä syöttäessä nieleminen tuntui tuottavan vaikeuksia. Hawkingin esitelmä oli ohjelmoitu valmiiksi tietokoneeseen, josta sen saattoi hiirellä klikkailla ulos normaalilla puhenopeudella. Käden hienoista liikettä lukuunottamatta Hawkingin olisi voinut kuvitella nukkuvan puoliksi suljettujen luomiensa takana. Hän ikään kuin havahtui hereille niinä muutamina kertoina kun kone kertoi jonkin vitsin, ja silloin hänen kasvonsa vääntyivät leveään, irvistävään hymyyn.
Luonnollisesti televisio oli paikalla, ja Hawking piti myös lapsille tarkoitetun yleisöesitelmän. Hän on tällä hetkellä maapallon kiistaton tiedejulkkis numero yksi. Hän on osa infotainment-teollisuutta, tieteen tuloksia popularisoivaa ja karnevalisoivaa tajuntatehtailua. Kun viulistinakaan ei enää pärjää kuin kyykkimällä tiukassa mustassa lateksiasussa, miksipä fysiikankaan osa olisi sen parempi -- päinvastoin, se on välttämättä huonompi, sillä viulunsoitosta voi nauttia ilman vuosien koulutustakin. Mutta toisaalta Einsteinin ja Hawkingin ikonit ovat hankkineet fysiikalle todennäköisesti enemmän positiivista palautetta kuin kaikki fysiikan varsinaiset tulokset yhteensä. Tosiseikka nimittäin on, että harvoin ajatellaan että ihmiskuntaa hyödyttäneet seikat, kuten esimerkiksi sähkö, on joskus pitänyt keksiä, ja että sen ovat nimenomaan fyysikot tehneet. Nykyihmisestä sähkö tuntuu tuulen kaltaiselta luonnonvaralta, joka on aina ollut ja tulee aina olemaan ja jota nyt vain sattuu virtaamaan ulos seinästä. En siis halua valittaa karnevaaleista; jos se on ajan henki, olkoon. Mutta samalla kuitenkin huolestuttaa ajatus, mitä seuraavaksi: miten Hawking-imagon voi enää ylittää?
Kenties historia voi toimia inspiroijana. Kaikki tietävät, että 1800-luvun taitteessa Lake Districtin löysivät runoilijat, seudulla syntynyt William Wordsworth etunenässä, mutta heidän edellään ja heidän vanavedessään kulkivat erilaiset ajattelijat ja kirjoittajat kuten Thomas de Quincey, jonka maine perustuu elinikäiseen oopiumiaddiktioon ja sitä kuvaavaan teokseen Confessions of an English Opium Eater. Myös muuan Joseph Pockleton-niminen varakas eksentrikko ihastui erään järven, Derwent Waterin, maisemaan niin, että rakennutti sen rannalle kaksikin taloa. Hän muutti puron juoksun jotta sai oman vesiputouksen ikkunansa eteen ja pukeutui amiraaliksi vastatakseen 89-huoneisen talonsa kattoterassilta reippaankokoisen laivastoarmadan antautumisvaatimukseen hilpeän "Ein", jota seurasi suuri leikkimerisota. Mutta kaikkein merkillisin ajatus oli tämä: hän halusi palkata tiluksilleen ammattierakon. Monissa kutsumusammateissa voi leipääntyä, opettaja, pappi ja sairaanhoitaja voivat menettää sisäisen kipinänsä, mutta on liki mahdotonta kuvitella vain rahan voimalla motivoitua erakkoa. Vaatimuksena oli lisäksi, että erakon tuli sitoutua olemaan puhumatta seitsemän vuotta, ja kynsien ja tukan olisi pitänyt myös antaa kasvaa pidäkkeettä. Halukkaita ei ilmaantunut, mutta toisaalta (teoreettisten) fyysikoiden ammattikuntaa ei vielä tuolloin ollut olemassakaan. Kenties tärkeä näkökohta oli, ettei paikka ollut pysyvä. Hyvää tarkoittava into, jolla professuureja Suomessa nykyään muutetaan viisivuotisiksi, voi samaan tapaan kääntyä tarkoitustaan vastaan kun erakot etsiytyvät toisaalle. Sellainen systeemi pakottaa konformistisuuteen ja valikoi piiriinsä henkilöitä, joilla sukat pysyvät tiukasti jaloissa.
Toinen, imagon jatkuvaa karnevalisointia suositeltavampi vaihtoehto on yrittää markkinoida kansalle mielikuvien sijasta substanssia. Mutta mitä se fysiikan kohdalla tarkoittaisi? Ongelmana on, että tästä fyysikot eivät varmaankaan ole yhtä mieltä. Esimerkiksi professori Pekka Jauho peräänkuulutti vuoden 1997 Fysiikan päivien juhlapuheessaan (Arkhimedes 2/97) fyysikkokuntaa täyttämään sivistysaukkoa, jonka vuoksi "ylioppilaat liikkuvat maailmassa, jonka toiminnan fundamentaalisia periaatteita he eivät puutteellisten fysiikan tietojen vuoksi kykene ymmärtämään." Mutta eivätpä noita "fundamentaalisia periaatteita" tunne fyysikotkaan. Hawkingkin markkinoimaa Kaiken Teoriaa ei ole vielä olemassa, ja sen sijaan meidän on ollut tyytyminen luonnon efektiiviseen kuvailuun, joka reduktionismin hengessä tapahtuu ilmiömaailman eri tasoilla kiinteästä arkiaineesta alkeishiukkasten kvanttimaailmaan. Mikä noista tasoista olisi se, jonka kansakunnan toivojen eli ylioppilaiden tulisi tuntea? Vaikka fysiikka kuuluu ilman muuta sivistykseen, se ei mielestäni tarkoita sitä, että jokaikisen tulisi muistaa, miten kaltevalle tasolle viskattu kuula vierii, tai mikä on voltin, ohmin ja ampeerin suhde toisiinsa. Fysiikan lakien ulkoa oppiminen ei ole sivistystä. Se on kuin muistaisi Horatiuksen jonkin runon. Sekään ei vielä ole sivistystä, vaikka joskus niin teeskennellään. Mutta jokaisen tulisi olla yleisellä tasolla perillä luonnon lainomaisuuksien kattavasta matemaattisesta luonteesta ja fysiikassa näyttäytyneestä empiirisen metodin voittokulusta, yhtä hyvin kuin Rooman valtakunnan vaikutuksesta koko länsimaiseen kulttuuriin. Valitettavasti edes fysiikan karnevaaleista ei tiedetä mitään niissä piireissä, joissa Horatiusta ahkerimmin lainaillaan.
Kari Enqvist